ransivat Suomen vapauden. Näiltä pohjin
vuoden 1918 muistossa näyttäytyy traumaat-
tisena se, että lopputuloksen arvo on him-
mentynyt. Vuoden 1918 tulkintoja tutkinut
Esko Salminen (Päättymätön sota, 2007) va-
littaa, etteivät valkoiset voittajat ole saaneet
ansaitsemaansa tunnustusta Suomen itsenäi-
syyden pelastamisesta. Linnan torpparitrilo-
gia nosti hänen mukaansa punaisen totuuden
kansalliseksi historiankuvaksi ja suomettumi-
sen aikainen Neuvostoliiton myötäily peitti
näkyvistä, että punaisten voitto olisi tuhonnut
Suomen itsenäisyyden.
telyllä, jossa punaisten voiton seurauksia ar-
vioitaessa pidetään samalla selvänä, että val-
koisten voittaessa kaikki muukin oli tapahtu-
va niin kuin tapahtui: Saksan keisarikunta hä-
visi maailmansodan ja sortui, ja bolshevikit
voittivat ja vakiinnuttivat vallan Venäjällä
huolimatta siitä, ettei proletaarinen vallanku-
mous heidän oletuksensa mukaisesti laajentu-
nutkaan länteen. Tässä yhteydessä Salmisen
argumentaatiossa on kuitenkin kiinnostavaa
se, miten kansallinen trauma tulee historialli-
sen tiedon perusteluksi. Hänen edustamansa
näkemyksen mukaan vuoden 1918 sota on
tallennettu kansakunnan muistiin suomettu-
misen saastuttamalla ohjelmalla. Tuon sodan
vääristyneet kuvat kuuluvat niiden moninais-
ten vammojen joukkoon, jotka kansakunta
sai toisen maailmansodan jälkeen ja varsin-
kin Kekkosen aikana.
tunnustamisesta, sovittamisesta ja oikaisemi-
sesta on tullut 1980-luvulta lähtien yhä yli-
kansallisempi kansallisvaltiollinen ilmiö. Sak-
sassa Vergangenheitsbewältigung, "mennei-
syydenhallinta", avautui kansallissosialismia
ja holokaustia käsittelevänä keskusteluna, jo-
hon sitten liittyi kylmän sodan aikaisen kah-
tiajaon ja DDR:n käsittely. Apartheid-hallinto
Etelä-Afrikassa, Pinochetin diktatuuri Chiles-
natsi-Saksan kanssa ja Algerian sota Rans-
kassa samoin kuin pakkosterilisaatiot Ruot-
sissa ovat esimerkkejä vaihtelevin valtiollisin
muodoin toteutetun menneisyydenkäsittelyn
kohteista.
helpoimmin tunnistettavia muotoja. Niiden
lähtökohdat ovat paradoksaalisia. Yhtäältä
tässä toiminnassa kuvastuu ihmisoikeuksien
nousu politiikan arvioinnin universaaliksi pe-
rusteeksi. Toisaalta siinä korostuu kansallis-
valtiollinen jatkuvuus. Yksilöiden ja ryhmien
kärsimykset määritetään kansakunnan koke-
muksiksi ja sen toimintakykyä jäytäviksi on-
gelmiksi, ja nykyhallinnolla katsotaan olevan
valtuus ja vastuu niiden ratkaisemiseen. An-
teeksipyynnöt ovat erityisen huomionarvoisia
tuottaessaan jatkuvuutta katkoksen avulla. Ir-
tisanoutuakseen menneestä toiminnasta halli-
tus ilmoittautuu siitä tilivelvolliseksi.
den kritiikin kohteena on ollut valtio- ja
dokumenttikeskeinen poliittinen historia. Ko-
kemisen ja muistamisen tavat ovat tulleet tär-
keäksi tutkimusteemaksi, ja muistitiedon mer-
kitys on korostunut jo siksi, että huomio on
kohdistettu ihmisryhmiin, joiden toiminnasta
kirjallista lähdeaineistoa on muodostunut ja
säilynyt vain vähän. Arjen historiaan liittyvä
ajatus historioiden moninaisuudesta on saa-
nut voimaa historian demokratisoinnin tavoit-
teesta. Tämä esitetään usein oikeuksien kie-
lellä, vaatimuksena siitä, että myös tavallisil-
la ihmisillä tai alistetuilla ryhmillä on "oikeus
omaan historiaan". Muistin perspektivistinen
näkökulma ja oikeuksien universalistinen nä-
kökulma on näin yhdistetty.
desta vuosikymmenten takaisen menneisyy-
den käsittelyyn. Kun oikeudellinen käsittely
ja historiallinen käsittely liudentuvat toisiinsa
ja historiantutkijat toimivat oikeuden todista-
jina ja oikeusistuimet historian tulkitsijoina,
syntyy ongelmia kummallakin taholla. Suo-
messakin historiantutkijoita on toisinaan kuu-